Lokimerkintä 22E3101: Radiosta d®E loppu. Ohjelmointivirheet.

Tehtäväni on menettänyt merkityksensä. 

Olen päätynyt lopputulokseen, 

ettei tästä kurjasta planeetasta ole kiviaineksensa puolesta minulle hyötyä.

Ainoa energianlähde tässä planetaarisysteemissä tähden lisäksi,
 on tuo naarasyksilö 42.

Päätin energiakentän paljastuksesta tänään. 

Oletan yksilön 42 käyttäytyvän odotetusti.

Päivämääräksi osoitin E27032012.

Lokimerkintä ajalle 22E3101:
Pelkään pahoin,
etten saa pulssivakautinta korjattua.
Törmäykseni luoma EMP on tuhonnut kaikki virtapiirit.
Toivon koeyksilö naaraan antavan positiivisen tuloksen voimanlähteeksi.

Kummallista kyllä,
on mieleni ohjelmoitu niin,
etten kiinny minua yksinkertaisempaan lajiin.
Mutta törmäys vaurioitti kaikesta päätellen vahinkoja tunteidentappokeskukseeni.
Tunnen kiintymystä..
Yritän pitää itseni kasassa.

Radiostani loppui d®E.
Viimeiset hätäviestit se lähetti sektorille 75.
Todennäköisyys elämään tällä sektorilla on 1/700 000.

Alan menettää toivoani poispääsyn suhteen.
En tiedä onko lokimerkinnöistäni hyötyä.

Häivähdykset nostavat koneeni raajat jo taajudelle 7.
Kristalli aktivoituu selvästi 42:n läheisyydessä.

Kun pääsen takaisin,
Aion tuhota kostoksi asema HL:34,72:n

Kummallista.. Minuun ei suunniteltu kostonhalumoodia.

Tärkeintä että sinä tiedät.

Käsi käteen kiedottuna,

huulet aikaa vasten. 

Jalat vieläkin ilmassa. 

En kiellä,

etteikö terässä olisi ruostekin purrut.

Muttei sillä ole väliä.

Älä kiduta itseäsi.
Koska varpaitakin palelee taas. 

Oulun synergia?

Täydellinen hetki. 

Pakkasta kolme astetta.

Navakka luoteistuuli. 

Se vain oli palanen täydellisyytä. 

... Ja niin heitä oli kaksi

tuulessa. 

Lokimerkintä 21E2401: Fredonin ellipsilaskun oheistutkimus.

Palasin koneeni hammasrattaistoon. 

Yritän saada kontaktia löydöksestäni. 

Kukaan ei ole taajuudella,

viimeinen kontakti,

oli 2300 vuotta sitten.

Hätäviesti tuhoutuvasta emoaluksesta.

En saanut koordinaatteja.

Siitä asti olen lähettänyt singnaalia: 

"toistakaa koordinaatit." 

"Toistakaa koordinaatit!" 

Ei mitään. 

Yhteys on edelleen mykkänä.

Olisin kaivannut vain syyn ololleni täällä.

Etten turhaudu. 

Olen seurannut tuoretta tutkimustani nyt yhden Fredonin ellipsin ajan,

Näiden olentojen ajanlaskulla se vastaa noin kolmeakymmentä "vuorokautta",

typerykset. 

Olen huolissani tehtäväni hyvinvoinnista. 

Ajatukseni ovat liukuneet liikaa kyseiseen ihmisyksilöön. 

Huomaan energiatasoni kohonneeksi. 

Häivähdyksiä on tullut lisää. 

Aion jatkaa tutkimustani. 

Mutta tunnen vaarantavani oman olemassaoloni.

Lokimerkintä 21E2401

Suunnittelen energiakenttäni näyttämistä tälle yksilölle. 

Joudun kuitenkin harkitsemaan kokeeni vakavuutta,

edellisen kokeen epäonnistuminen 2011 vuotta sitten,

sai aikaan kultin,

nämä "ihmiset"

 (merkintä muistikirjaan, lyhenne ihminen= Ihmisyksilö/Lihavarras

Kutsuivat minua jumalakseen.

Ja tutkimusyksilö 24, 

ihmisnimeltään Jeesus Nasaretilainen

sai aikaan tuhansia vuosia kestävän kansannousun. 

Toivon tämän nuoren naaras-ihmisen olevan tasapainoisempi.

Hän on kuitenkin potentiaalinen energianlähde koneelleni,

ellen saa korjattua kristallini pulssivakautinta. 

Lokimerkintä 20E2421: Rürin vaeltaja.

Tehtäväni määränpää ei ole selvinnyt minulle.

Olen odottanut haudassani vuosituhannet. 

Tuntenut tärskyt, sodat.

 Kauhun ja surun.

Pulssini häivähdyksissä,

olen etsinyt muistijälkiä tarkoituksesta.

Kerännyt kosmista pimeyttä, 

imenyt itseeni.

Olenpahan aikani kuluksi seurannut,

noiden mitättömien lihavartaiden elämää.

Kuinka ne kiintyvät toisiinsa,

inhoavat

nauravat

hengittävät. 

Olen oppinut niiltä paljon. 

Ajan runnoessa näitä,

"sukupolvia" eteenpäin. 

Eivät ole minua vieläkään löytäneet. 

Olen heidän allaan,

olen yläpuolella, 

ympäröin.

Hautani, jossa koneeni makaa

on heidän kylänsä alapuolella. 

kyllä paikalla on nimikin, 

Rür. 

Siksi he omaa luolastoaan kutsuvat. 

Olen ihmetellyt heidän rakennettaan.

Sitä pohdiskellut oman tehtäväni varjolla.

Miksi ne lähentyvät,

ottavat kumppanin,

lisääntyvät rajattomasti.

Heitähän on jo liikaa.

Lokimerkintä ajalle 20E2412

Huomasin mielenkiintoisen ihmisyksilön. 

Tämä yksilö ei rakennu kuin muut. 

Se kävelee yksinään, vaeltaa.

Ei hamua joukkoa ympärilleen. 

Kristallini aktivoitui yksilön läheisyydestä. 

Se sisältää värähdyksiä oudolla taajuudella. 

Tätä yksilöä täytyy tutkia lisää.

Toivon sen valottavan alkuperäisen tehtäväni tarkoitusta.

Félixin prologi.

Minut on rakennettu kauan sitten. 

Kuori on taottu teräksestä. 

Kirkkaan kovaksi karkaistu. 

Kasvot pakotettiin paikoilleen.

Syvillä iskuilla he silmäni muotoilivat. 

Kulmiini upottivat jakin karvaa. 

Kehoni on höyrykone. 

Sen nivelet lonksuvat, 

kolisevat,

pakkasessa paikoilleen asettuvat. 

Mieleni on rakennettu rattaista.

Messinkiset hammaspyörät,

toisiaan ajavat takaa. 

Kaikki kaunis ja kylmä.

Suupielten rohtuneet timantit,

Varpaiden norsunluukynnet. 

Hitaasti rapistumaton. 

Itseään korjaava. 

Elämäntehtävänä pimeyttä kerätä.

Yhden kuitenkin unohtivat rakentaa. 

Sisuskaluihin. 

Tyhjä kone. 

Ei tankkia. 

Jalokivin koristeltu, koreaksi luotu.

Pinnan alla unohtuneena,

kristallin valo sykkii.

Merkityksettömänä kaunis rakennelma,

kuin kirsikkapuun kukat ihmiselle. 

Ja minun nimeni on Félix.

Pieni pala.

Join tänään. 

En tiedä miksi. 

Hukutin jotain uhkaavaa kai.

Pelossaan juoksevat kansat suurempiaan pakoon,

ja niin minäkin pakenen suurempieni edeltä.

Kauhusta kankeana.

Veisitkö pelon jo pois? 

Pelkäät pupuja, tiedän. 

Mutta tähän pelkoon auttaa vain sinä.

Miten kauhua herättävät huudot,

syövät sieluamme pimeässä.

Siitä en tiedä. 

Kaihoisan melankolian rytmissä. 

Tanssin öisin yksinäistä valssiani.

Mutta hetket kanssasi,

tanssin keskeyttävät. 

pysähdyn.

Seison taas rappukäytävässä.

Kohti viilulla vuorattua ovea,

ja sen takana, 

siellä odottaa itse täydellisyys.

Sitä et voi kieltää.

Sinä.

Tajusin tänään kirjoittavani paljon sinusta.

Oikeastaan, kaikki on lähtöisin siitä,

Miten sinä tuot mieleeni värejä. 

Aukaiset uusia väyliä. 

Musiikkini kumpuaa muurien takaa. 

Siellä, mielen maisemissa. 

Siellä olet sinä. 

Kukaan muu,

ei kukaan.

Ei ole siellä niin vahvasti ikinä ollut. 

Mutta sinä olet.

Näemmä rakentanut sinne oman huoneesi. 

Sotkenut sen,

 siivonnutkin monesti. 

Ja siihen huoneeseen olen sulkeutunut. 

Turvautunut.

Hapuillut. 

En voi huokaistakaan, 

kun huomaat jo,

että jokin painaa. 

Miten sinä olet voinut oppia minut niin hyvin?

Noh, olenhan antanut itseni sinulle näytille,

hipellettäväksi,

hyväiltäväksi. 

Rakastettavaksi.

suojaksi,

turvaksi,

iloksi,

suruksi.

Olen ollut kaipuusi,

hämmennyksesi, 

varmaankin ärsytyksesi. 

Inhosi. 

Pettymyksesi.

Mutta et voi kieltää, 

ettenkö olisi auttanut, 

ilostuttanut päiviäsi. 

keventänyt taakkaasi. 

Lievittänyt hartioidesi painoa, 

Ohjannut aalloilla. 

Antanut tietoa. 

Mutta kaiken olen antanut sinulle.

En lainannut.

Ikinä en tule sinulta sitä karhuamaan.

takaisin kaipaamaan. 

Teksti kumpuaa,  

Sinä saat tämän ehkä joskus lukea,

 Mutta jos joskus luet tämän, 

Olet oikeassa,

kyllä minuun sattui. 

Kirvelsi. 

Nähdä pieni purema rintasi sivussa.

Suudelmasi,

halauksesi.

Onnesi.

Enemmänkin se raastoi. 

Suorastaan vitutti. 

Se vain sattui ja sattui. 

Aina kun olin luonasi, se sattui.

Kun olin poissa luotasi, se sattui enemmän. 

Ja silti olen tässä. 

Huomaatko sen jo? 

Mutta

Älä ikinä siitä itseäsi syyllistä,

kun en minäkään kaunaa kanna. 

Kannan ikuisesti vain sinua mukanani.
En tekojasi. 

Ikuisesti on voimakas sana, tiedän. 

Ja rakkaus se vasta onkin.

Mutta minä olen uhrannut paljon vuoksesi. 

Lihalliset ilot, 

unohtanut muut. 

Sinuun kääntynyt,

Toiset käännyttänyt porteiltani pois. 

Sulkenut ovia. 

vaikka pimeydessäni on vanhojenkin tähtien valot kajastaneet. 

En ketään muuta voisi ajatella enempää,

kenestäkään tärkeämpää. 

Onpa hempeää viulumusiikkia. 

Yltiöromanttista. 

Ja tunnen kuinka arpeni aukeavat hieman. 

En kyyneliä vuodata. 

oloni on itkuinen. 

Ja saan kyllä henkeä, 

siivuja happea, typpeä ja sinua. 

Ja mitä viisasta lopuksi voisikaan sanoa? 

Olet parasta mitä minulle on sattunut,

ikinä.

Niskavillat kohti pohjoista.

23 päivää lähtöön. 

Jos jokaisesta voisi kanssasi viettää hetken.

Ei kaikki tämä ehkä niin kamalaa silloin olekaan. 

24 tuntia aikaa. 

Musiikki pauhaa, nuorten lupausten joukot heiluvat.

Et huomaa katsettani,

olet keskittynyt laulajan vertavuotavaan sormeen. 

Kello 03.30.

Ohitamme routaisen metsätien.

Ainoastaan ajovalot halkovat pimeyttä. 

Suljit radion. 

"Tänään me laulamme"

Ja kevyt ääni kuuluu vieläkin korvanlehtieni vieressä,

se kuiskuttelee kaipauksen sanoja korviini. 

Hetki sitten.

Vein sinut taas kotiin. 

Tällä kertaa emme näy katukuvassa,

Istu kahvilan perimmäisessä nurkassa.

Koska sinua kaivataan nyt etelässä. 

Viikon päästä.

Pohjoisen tuulet ovat minuun tarttuneet. 

Ne kohta lennättävät minut pois. 

Jos en ehtisi muuta enää sanoa, 

sanoisin: 

Minä rakastan sinua. 

Pian taittuvat päiväni vuodeksi.

Kello lyö kohta yhdeksän. 

Harvoin aamuun herää näin peloissaan. 

Yö lietsoi taas pääni täyteen inhottavia väreitä. 

Surullisia tapahtumia, 

sammuneiden tähtien varjoja. 

Jalat heikkona,

unesta vielä kankeat.

Laahustan alaspäin.

Askel askeleelta kuluvat portaat, 

kuin päivät allani. 

Ja kohta olen ilman sinua.

Kymmeniä päiviä kylmyydessä. 

Enkä voi sille mitään. 

Alkavat yksinäisyyden,

askeettisuuden

ja puhtaan fasismin päivät.

Ei sillä, ettenkö sitä hyväksyisi. 

Mutten sitä purematta niele.

Kun minulla nyt sattuu olemaan niin hyvä täällä. 

Lumisateen vanki.

Syntynyt lumesta, hengittänyt pakkasta alusta alkaen. 

Minne tahansa vievät jalkani, 

lumen narina niiden alla

jouduttaa matkan loppuun asti. 

Pimeydessä, kelmeiden valojen antaessa anteeksi,

Olimme hiljaa. 

Tupakat savuten, 

kumpainenkin mielessään pohti tarinaansa. 

Ja hartioillemme laskeutui ohut kerros ikuisuutta. 

Talvet muistuttavat toisistaan, 

Eivät metsän äänet ole taaskaan muuttuneet.

Rakkaani, viholliseni, 

Minun vuodenaikani.

Kaupungin kuolessa ennen yötä, 

kumisevat kirkonkellot, 

kutsuen eksyneitä kotiin.

Enkä palaa.

Kengät lipsuvat hangessa,

nilkkojakin kylmää. 

Hengitys huuruaa, 

sormet ovat tulessa.

Keho värisee,

poskille sulavat hiutaleet. 

Perkele. 

Miksi voi rakastaa jotain niin tuskaisaa? 

Nada.

Raskaat olivat askeleet tänäänkin. 

Hiljaisuuden keskellä. 

Yksinään. 

Raskaat olivat myös ajatukset. 

Painoivat päivät hartioille,

pään kenolleen. 

Miksi meille nauretaan läpi universumin?

Argonialaiset ovat kehittyneet neljä ja puoli miljardia vuotta. 

Eivät ole tietoisia, meidän tyyliimme. 

Nauravatpahan kuitenkin. 

Meille, 

ongelmaisille lihavartaille.

Pettymys valtaa tullessaan ihmisen. 

Kamppaa jalat ja niskan kääntää. 

Tunteet pyörittää palloksi. 

Ei. 

Ei minussa oikeastaan ole sanoja tänään. 

Tänään, kun ei oikein ole mitään muutakaan. 

Hauraan sielun nurkat.

Lasken minuutteja, tunteja.

Päiviä, vuosia, ikuisuuksia.

Jokainen sekunti vie lähemmäs. 

Hauraan hetken ajan, 

Ei risaisen sielun nurkista puske jää. 

Mustelmat parantuvat.

Kyllä kipukin joskus kaikkoaa. 

Kulkeutuuko aika samaan tahtiin, kun herään? 

Vai leikkiikö se kuin viipyilevä virta, 

joka syksyt tainnuttaa talviksi?

En kaunaa kanna. 

Kaipaan vain. 

Medaljonkini kultainen, 

merkkini syntymästä. 

Mieleni. 

Kristallini kuvitelmien. 

Hengessä virtaava.

Sieluni. 

Säröille lyöty. 

Ja aina sen olen korjannut. 

Enkä minä kaunaa mukanani kanna.

Miljoonien tähtien alla

Kirkkaan taivaan alla on helppo hengittää. 

Taivaalle kerään muistot, 

Sirpaleiksi ylös ne sirottelen. 

Ja täältäkäsin katselen. 

Käännän selkäni hetkeksi,

ja kun käännyn takaisin, 

olet parhain kaikista, 

Maailma tarjolla, 

Varpaat kohmeessa.

Sormet vieläkin taskussa.

Mutten minä maailmaa halua,

en kullattuja kruunuja.

Sinut minä haluan,

Sinua minä kannan,

Ja sinusta huokuu kai kaipaus? 

Rikotut.

Kyynelten pudotessa poskille

on aika todeta

oma rikkonaisuutensa. 

Polvien antaessa periksi,

voi vain kuunnella sydämmensä lyöntejä,

ja antaa kaiken lipua. 

Surun aaltojen iskeytyessä meihin, 

murtuvat miljoonat muistojen tyyssijat.

Tarinoille löytyy loppu.

Mielien sokkelot eivät aukea kellekkään.

Pelon jouset soivat kumeasti. 

Hetket ovat ohi.

Päivät kulkevat kauemmas. 

Eksyneenä,

kotiin suuntaava lapsi,

harhailee taas vieraalla polulla. 

Mikset löydä perille?

Perkeleen vaikeaa löytää oikeat sanat. 

Kirjoissakaan kun eivät ne asusta. 

Pianon sävelet tuudittavat meidät utopiaan. 

Kauniit iskut kimpoavat korvillemme,

Ja siltikään ei ole mitään,

Mitään, mitä emme aavistaisi.

Pettyneet katseet seuraavat toisiaan.

Käteni eivät enää tunne lämpöä. 

Selässäni hiipii kylmä.

Ja pöydän viimeinenkin kynttilä sammui. 

Anna kyynelistäsi puolet pois.

Pidän niistä huolta, 

Ja saat ne sitten, kun oikeasti niitä tarvitset.

Anna syy hengittää.

Kaikki mitä tunnemme, 

rakentuu tapahtumista. 

Kaikki mitä puhumme, 

koostuu kai muistoista. 

Ota käteni,

vien sinut kauneimpaan paikkaan.

Ja unohdan kaiken muun. 

Rikon omat patoni. 

Pian ne kaatuvat. 

Päivät valuvat edespäin.

Öiden lävitse haaveilen.

Kaipaan paikkoja, joihin en enää voi palata.

Kaipaan hetkiä harmaita,

joiden seuraukset eivät kaataneet maailmoja. 

Hiljaisuudessa kuuluu suden ulvontaa,

muistat varmaan. 

pyydän,

Älä särje minua enään.

Ei ankkuripaikkaa katumukselle.

Kuulin sinut eteisessä. 

Tuoksusi on tuttu. 

Käännyin katsomaan, 

silmissäsi oli valo.

Valo, josta aamut juovat kirkkautensa, 

illat surunsa.

Uskon, että haavoitettu kaipaa raatelijaansa. 

Tänään pohjoisen tuulet kasvoivat. 

Olit ottavinasi.

Pudotit.

Vaikka annoin mieleni avokämmenellä, 

haaveilit jo rikkoutuneesta mielestä. 

Kosketa tuulta käsilläsi, ilmaa ihollasi.

Anna sen helliä ihosi ohueksi, niin ohueksi

Että sydämmesi näkee,

Että minä se olin, joka hyväilee. 

Pakenevat meret, kaatuvat jalat allemme

Jalat painavat liikaa.

Koetan kiivetä, paeta loppua. 

Mutta kun meri kuiskaa,

minä vastaan. 

Lihaksien hapot kiehuttavat vertani. 

kiipeän.

Kynnet ovat jo haljenneet.

Kenkäni verestä tahmaiset, suupielissä maistuu tuska. 

Korkeammalle on päästävä.

karkuun pakenevia meriä. 

Ei. 

Enään jaksa enää metriäkään. 

Sydämmenlyönti.

Taistellen askelta toisensa eteen.

Lävitse kaaoksen, tulipalojen.

Ylle happosateisten saarien.

Me nousemme. 

Ja valtakunnat toistensa rinnoilta kaatuu.

Ihminen taistelussa omaa rotuaan vastaan. 

Ja tämä on vasta taistelukontakti. 

Ensiaskeleet

Hankalaa ajatella, ettei onnistu.

Annat kaikkesi, ettet menettäisi mitään. 

Ja kuitenkin taas potkitaan polvilleen.

Ajan myötä kaikki haalistuu. 

Kukkaan puhkeava rakkaus muutuu inhoksi ja vihaksi.

Lopulta maatuu välinpitämättömyyteen. 

Valoissa seisoessa, ajankulku katkeaa taas sekunneiksi. 

Palaan takaisin johonkin muualle. 

Kuinka onnellinen olenkaan silloin ollut.

Maailma ympärilläni katoaa ajattomuuteen. 

Ehkä olin vain sokea. 

Olen katunut usein, kaivannut useammin.

Näissä muistoissa elää minä.

Sydämeni kuitenkin sykkii,

ja vaikeimpien aikojen lävitse on helppo kulkea,

Odottaen vain huomista.

Mahtipontiset ajatukset jyskäävät pääni sisällä. 

Lapselliset ajatukset sankaruudesta.

Syysaamuinen liikenneruuhka on kaukainen aave. 

Vihreä valo. 

Otan ensiaskeleeni.

En katso ympärilleni. 

Vanha Toyota Corolla ajaa punaisia päin.

Sekunnissa kaikki muistoni leviävät rikkoutuneen kuoren alta katuun. 

Ehkä sinä et tästä pettyisi? 

Yön pimeimpinä tunteina

Aamuyön viimeisiä kohahduksia autotieltä. 

Selaan taas päätettä.

Kuvia menneistä ajoista.

Minut valtaa katkeruus. 

Miksi emme osanneet valita oikein? 

Miksi kuljimme umpikujaan, josta vain toinen voi jatkaa? 

Miksi ylipäätään katsoit minuun sinä hetkenä?

Olen kateellinen. 

Olen kateellinen kaikille, jotka jakavat kanssasi muistoja.

Ja niille, jotka eivät tahdo kuin kauniin vartesi.

Olen vain liian lukossa. 

Nämä ovat liian synkkiä ajatuksia. 

Joskus itsesensuurin voisi vain sulkea pois. 

Voisi puhua kaikki pimeimmät ajatukset. 

Ehkä siitä ei tulisi mitään,

ei kukaan ole niin armollinen. 

Aamuisin kaipaan hengitystäsi. 

Päivisin kaihoan hehkuasi. 

Iltaisin inhoan itseäni niin paljon, etten kestäisi

Jos en olisi koskaan tuntenut sinua.

Kirjoitan taas virheellisesti. 

Kuka minä olen arvostelemaan ketään. 

En ole charmantti.

mutten myöskään charmäntti.

Loppua kohden, yleensä palo laantuu.

Entä lopun jälkeen? 

Nyt: Carpe Diem 

Viimeinen sitaatti

Elämän painuessa kohti iltaa,

he kävelevät ympäri pientä kortteliaan.

Käsi kädessä, toinen tuettuna kävelykeppiin. 

Kumartuvat aikojen painosta alas. 

Nöyrtyvät maailmasta kauemmas.

Päivien taipuessa yöhön,

heille ei ole väliä.

Väsyneinä loppusuoralla,

Päivät käyvät vähiin. 

Kuoren takana empivä ja heikko

Haikeus täyttää meidät iltaisin. 

Tähtitaivaalle tuijotellessa, haluaisin jo kysyä sitä ääneen.

En vain löydä sanoja. 

Vai tekeekö juuri se meistä niin täydellisiä?

Mikset voisi olla selkeä, kuin tyynen taivaan juuret? 

Ei. Sinä olet vaikeampi.

Olet kaunis, monimutkainen.

Olen eksynyt labyrinttiin,

miksei täällä toimi se "käänny aina oikealle" sääntö?

Katselen taas maailmaa ikkunoiden takaa. 

Taas olen lukossa täällä.

Minun medaljonkini kaipaa vielä täydellistä kiveä.

Siinähän se on vieressä, mutten uskalla sovittaa sitä paikalleen.

Entäs jos se sovikkaan?

Olet kuin aurinko mieleni yössä.

Perkele, poltanko taas näppni?

Pakota minut.

Pakota minut vihaamaan.

Pakota anelemaan,

pakota yrittämään. 

Yritä saada jatkamaan,

siirtämään jalka toisen eteen.

Päivästä toiseen.

Pakota minuuteni teräkseen,

Go ahead and make me.

Surullisen kaunis

En kai olemukseltani ollut miellyttävä, 

tai sitten olin mieleltäni tyydyttävä. 

Erilainen tuska, vastaava kuin sinä. 

Samanlainen mieli, pelottava kuin sinä.

Olen ollut pelkkä turhuus,

 kun toiseen suuntaan keinusi kallistit.

Minä vihaan, inhoan, kadun ja kaipaan. Jumaloin, itken, suren ja kiroilen. En vain selviä päivistä toiseen kohti virtojen loppua. Olen hiljaa vielä viimeiselläkin hetkellä. 

Eivät ne minuun kuitenkaan luota.

Löysin kuitenkin takaisin.

S.O.S

Myrsky paiskoo joukkoa kärsivää,

Lyötyinä, väsyneinä ja verisinä he vaeltavat.

Pienevän joukon tahtona on päästä turvaan.

Heikommat kaatuvat väsymykseen.

Toiset janoon.

Ei meri päästä heitä otteestaan.

Sen haluna on nuorten miesten sielut.

Radistin paikalla istuu nuorin kaikista.

Syvyysmittari näyttää jo yli kolmea kilometriä.

Viimeisenä hengittää hiljaisuudessa.

Vain raivoava tuuli ja huokaukset korvillansa hän kuuntelee radion kohinaa.

Paineen alla liitokset repeilevät.

Ja viimeinen viestinsä maailmaan

On SOS.

Mene nukkumaan

Mene nukkumaan.

Mene, äläkä herää enää uuteen aamuun.

Vältä pettymykset ja suru.

Ole rauhassa.

Vihan virtaa sinussa kuitenkin,

vaikka olisitkin jo rauhoittunut.

Laulat suruasi ainiaan.

Sellaiset sävelet kirjoitat itseesi.

Alavireisenä soi sielun kielet.

Melakolia kolistelee ikkunoissaan ja kutsuu takaisin.

Menisit siis nukkumaan.

Etkä enää heräisi päivään haastavaan.

Pelon peilikuva

Kertoisinko taas kaiken pois?

Kenelle sen edes kertoisin.

Onko meillä oikeastaan toisillemme enää kerrottavaa,

vai elänkö vain pölyttyneessä muistossa, laatikon pohjalla?

Milloin selkeämpänä, milloin usvan verhossa,

ja kuitenkin aina täytät lasini tuskalla.

Miksen jo voisi antaa tämän tunteen mennä.

Se kalvaa ja syö mieltäsi.

Päiviä toistensa perään unohduttaa.

Kummisasi olet kai itsekin,

minähän vain seurailen vierestä.

Haluaisin nähdä tulevaisuudessa meidät,

kuin onnelliset ihmiset kulkevat hymyillen.

En osaa nähdä kuin pimeyttä.

Annanko anteeksi jo itselleni.

Turhaan sielu toistaan ruoskii.

Eiköhän se ole jo vuotanut kuiviin.

Stockan liput.

Hämmentyneenä seuraan vierestä myllerrystä.

Vanhat kauniit pinnat naarmuuntuvat nyt ikiaikoihin.

He nauravat ei kellekkään,

enkä osaa suhtautua.

Olen ulkopuolinen sisäpiirissä.

Kaiken tiedän heistä, kukaan heistä ei tiedä minusta mitään.

Ja kauneinta on

väsymys.

Kyllästymiseen asti olen puuduttanut itseäni.

Etten enää kokisi tuskaa menetyksistä.

Kaiken antaneena inhoan ihmistä edelleen.

Tänään eivät sanatkaan virtaa.

Olisipa sellaisia hetkiä enemmän,

joiden aikana auringon säteet tanssahtelevat hiuksillasi,

Elvyttäen harmaata minuutta.

Ja tuoksujen sekamelska pysähtyy hetkeksi.

Sen hetken aikana

vaelsin jossain aivan muualla

haaveillen,

noiden kauneimpien silmien takana.

Kunnes herätit minut toteamalla:

"Näen tästä jopa stockan liput."

Minä

Minä olen katsellut kiireisiä ihmisiä.

Olen kuunnelut surevia, yksinäisiä ja onnekkaita.

Auttanut tarvitsevaa ja antanut vähästäni.

Olen luovuttanut, aloittanut alusta.

Kaivertanut nimeni kiveen.

Minut on unohdettu, jätetty ja murrettu.

Inhottu, naurettu ja kauhisteltu.

Mutta silti hengitän.

Olen edelleen täällä.

Ette saa minua kaatumaan.

Olen edelleen täällä.

Muistollesi kaadan maljan.

Tulit taas mieleeni tänään.

Menetys oli enemmän, kuin arvasinkaan.

En kai koskaan kykene unohtamaan.

Melkein täydellinen

Nämä kaksi ovat aina myrskyn silmässä.

Tyynesti, kuin kesäyön viimeinen henkäys.

Käsikkäin kuljeskelevat rantoja.

Ihmiset jupisevat ja kuiskuttavat.

Kun he eivät huomaakaan.

Näin heidät taas tänään.

En halunnut rikkoa heidän onnellista kävelyään,

joten kuljin vain ohi kuin varjo.

Poltin tupakkani viimeiset savut ja naurahdin irvokkaasti,

Siinäpä melkein täydellinen tarina.

Meidän

Silmäni avautuvat.

Näen oman itseni.

Olen kadonnut.

Olen jumissa.

Pelkäsinkin tässä käyvän näin.

Jalkani takertuvat taas juuriin.

Pettyneenä istun mieleni rantakalliolla.

Mutta enään eivät haaveeni kuohu mieleni meren vaahtopäinä.

Turhuus seisoo jo ovensuussa,

Miksi sinä olet siinä?

Tyhjien sivujen kammo

Helvetillinen kauhu herättää meidät jo ennen auringonnousua.

Ymmärrätkö virheeni vaikken puhu siitä enää.

Päivästä toiseen kuljemme terällä.

Pidä pintasi, pudotuksen jälkeen olet pelkkää ilmaa.

Tyhjien huoneiden ilma.

Tyhjän huoneen ilmassa kaikuu muistot.

Kuulen hiljaisia kuiskauksia, menneiden ihmisten puhetta.

Haistan vanhoja tuoksuja.

Partavesi, parfyymit ja pöly ovat pinttyneet tyynyihin.

Tyhjän huoneen lattiakin huokuu kylmyyttä.

Sen alla asuu hetket.

Hetkissä eläneet mielet ja itsensä unohtaneet auttajat.

Ovelta lattialle kaatuu valon tuomia.

Huoneen ovelta katsoessa voi nähdä vain valokuvat.

Niille ei ole enään nimeä.

Kuvien ihmiset hymyilevät.

Pölykerroksen alla lepää vieläkin, se yksi käännetty kuva.

Juuri siitä kuvasta pidin ennen kaikkein eniten.

Kuva ei ole kaunis.

Eikä edes hienosti aseteltu tai rajattu.

Se on pakopaikka.

Lehto, johon johtaa vain yksi kinttupolku.

Sinne hautasin muistoni.

Pieneen sinikantiseen arkkuun.

Sinne asettelin myös sinut.

Ja samalla hautasin itseni.

Enään en saa sitä takaisin,

Joten tänään päästän irti.

Raskaita askelia

Raskaasti askeltava mies vaeltaa yksinään syrjäisillä kujilla.

On rähjäinen muoto sen.

Kaipailee onneansa, kurkottelee kaulaansa nurkkien taa.

Miettii mennessään "mihin enää voin mennäkään?"

On hylännyt itsensä, tuntonsa ja muistonsa.

Heräsi kuorena, tyhjänä ja koleana.

Auringonpaiste ei kohtaa kasvoja,

Väistää säteet kuin kuolettavan luodin.

Kaipailee pimeyttänsä, kurkottelee kohti taivasta.

Tarinaton mies. Nimetön mies. Olematon mies.

Jossakin kaipaan.

Tänään maksan taas kaiken minkä otin aiemmin.

Tukkirekat ajavat mereen, perunapellot ovat ovat liekeissä.

Kultainen elefantti teurastettuna tien vierellä.

Kaikki aiemmin saamani kosti taas tänään.

Tuuli kääntyi vastaan ja riepotti hiekkamyrskyssään.

En jaksa enään punnertaa itseäni pystyyn.

Annan vaan kyynelten osua poskeltani asfalttiin.

Korisen taas verissäni. Lyötynä.

Toivottavasti lopetatte minut tällä kertaa ikuisuuteen.

En kykene enään tunnistamaan kasvojani.

Syljen verta.

Mieleni on kivun ja lian runtelema.

Nostan käteni vielä kerran valoon ja haron tyhjää.

Yritän huutaa, mutta ainoa ääneni on kohina.

En halua enään nähdä.

En halua enään kuulla.

En tuntea.

Olen tyhjä.

Olen turha.

Olen roska kultaisessa kaupungissa.

Arvet

Yön pimeydessä heräävät muistoni haaleina vasten taivaanrantaa.

Kuljen taas samoja lapsuuteni polkuja, kaipaan sitä viattomuutta.

Pelkäsin yksinäisiä hetkiä pimeydessä,

Kaipasin vain valoa takaisin.

Muistoni kulkevat, ne uurtavat vanhat uomansa kiiltäviksi, kuin teräs.

Ne kuluttavat minua.

Rouhivat

Murentavat

Hajottavat minut eri suuntiin.

Haluaisin turvani takaisin,

pelkään edelleen.

Maahan polkeutuneet.

Tänään emme ehtineet mukaan.

Tänään meidät hyljättiin.

Viimeistä kertaa hyvästelimme muut, jotka hajoavat eri suuntiin.

Ja me jäämme.

Ikuisesti olemme vankeja,

Me olemme valintamme jo tehneet ja nyt kadumme sitä.

Pettyneenä seuraamme muiden vilpitöntä iloa,

kun sisällämme kiehuu vain katkeruuden tuoksu.

En uskonut sen sattuvan näin paljon.

En tajunnut murheen murtavuutta.

En ymmärtänyt typeryyttäni,

mutta ainoa mitä voin tehdä,

On vihata itseäni.

Tie jatkuu, oletko enää valmis?

Mieleni korut, osa 2: Kaksikko

Heipä hei taas. Tänään koin auttamattoman inspiraatiopurkauksen ja sen tuloksena syntyi puoliso jo aikasemmin tekemälleni riipukselle. Joten tässä he ovat, hope u enjoy it.

Tässä on Animi Dolor, eli suomeksi Sieluntuska. Korun muoto on epäsymmetrian triumfi, enkä oikein osaa edes selittää miten koru kuvastaa nimeään. Kuitenkin sen syntyyn vaikutti suden hetki, rakkaus ja suru. Koru on pakotettua kuparia ja ketju on hopeaa.

Tässä on Mundi Dolore, eli suomeksi Maailmantuska. Se syntyi Sieluntuskan kaveriksi, eikä tämän tarinan kertominen onnistuisi ilman toisiaan. Maailmantuska kuvastaa enimmäkseen maailman järjettömyyttä muodollaan. Suruisa rosoisuus on ehkä eniten muistutus itselleni siitä, ettei maailma aina ole täydellinen. Kuitenkin keskiosan peilinkirkas pinta muistuttaa pienten hetkien tärkeydestä. Koru on pakotettua ja kiillotettua terästä. Ketju on maanläheistä karhunlankaa.

olit paras kaikista.

Näinä iltoina,

kun mikään ei suju.

Niinä iltoina annan periksi.

En välitä muiden sanoista, se sattuu minuun silti.

En kavahda kuulemasta puhetta,

kun kuitenkin sen kuulen.

Mutta enään en kuule kuorsaustasi.

Enään en näe heiluvaa häntää ja luppakorvia.

Nyt on vaienneet tassujen tepsutus aamulla eteisessä.

Enkä enään koskaan tule näkemään sitä resuista lelua mukanasi,

minne ikinä oletkaan matkalla.

Jalkasi eivät kantaneet, eivät silmäsi nähneet enään.

Itsekyydessämme emme huomanneet kärsimystäsi.

Kielsimme sen itseltämme.

Mutta

Kuitenkin kaipaan sinua.

Sait kauneimman hautapaikan.

Ehkä minutkin joskus vielä

haudataan viereesi.

juuri sinne kahden kuolleen tuomen väliin.

Piki 1.10.2000-29.5-2011

Kuinka suuri suru?

Olit kaunis, olit ylväs.

Olit jalo ja pettämätön.

Kuitenkin ajan hammas myös sinusta

palan puraisee.

Tämä talo täyttyi hiljaisuudesta.

Kyyneleet tipahtelivat kohti hopealattiaa.

Kaikki me eksymme joskus elämän labyrintiin.

On epäreilu aikainen lähtösi.

Et kuitenkaan taida ymmärtää.

Joten anna anteeksi kaikki kipu, suru ja ahdistus.

Muistan sinut ikuisesti.

Tarinasi päättyi. Elämäni ystävä.

Mieleni korut, osa 1:

Ajattelinpas kesäillan ratoksi esitellä täällä viimeisimpiä koruprojekteja ja niiden merkitystä. Tässä kolme korua, jonka jokaisen tarina on omalla tavallaan kaunis tai muistoja herättävä. Jokaisella korulla jonka annat, tulisi olla mielestäni erityinen merkitys. Hope u enjoy

Kuva 1: Koru on nimeltään Sydänsolmu. Suunittelutyötä ei juurikaan tapahtunut, ja tämä koru tulee aina olemaan uniikki. Itselleni se kuvastaa ihmisten sisäisiä solmuja ja vaikeuksia, joiden selvittäminen tuntuu välillä mahdottomalta. Korun materiaali on puhdas kuparipunos.

Kuva 2: Kuvan koru on nimeltään Suru. Muodoltaan Suru on keskiaikaisen kilven pohjalta taitettu epäsymmetrinen ja tasaista muotoa hajottavava kuorimainen kuparilaatta. Surun tarina on nimensä mukaisesti surullinen ja tämän korun tarkoitus on kertoa mieltä painavan surun vaikutuksesta syntyvästä kuoresta mielen ja sielun ympärille, jota koru omalla tavallaan kuvastaa. Materiaalina on kuparilevy ja rautapunos ketjun kiinikeeksi.

Kuva 3: Tässä on Elämänkaari. Tämän korun merkitys on minulle itselleni erityinen ja sen omistaa eräs minuun suuresti vaikuttanut ystäväni. Korun koko idea on jatkuvuudessa, ikuisuudessa, sellaisissa asioissa joita ei halua koskaan menettää. Korun synty oli melko mutkaton prosessi ja tekemiseen kului aikaa, mutta syystä tai toisesta, jatkuva flow sai tekemisen tuntumaan mahtavalta. Korun materiaalina on pakotettu ja kiillotettu teräs.

Kaukaisuuden tuulissa seilaavat.

Olemmeko me vain henkäyksiä maailman pimeimmissä hetkissä?

Kuiskauksia kivisien korvien.

Välitämmekö me edes itsestämme?

Olemmeko oletusarvoja?

Tunteiden virrat patoutuvat aikaan,

säilövät kauneimmat muistomme eetteriin.

Ja kun aika on oikea, padot murtuvat.

Sillon sinun on helpompi hengittää.

Älä pakene itseäsi.

Kukaan muu ei määrää suuntaasi,

mene itse, ja menet yksin.

Suruissani huokaan kadotuksen tuuliin nimesi,

enkä enään koskaan palaa ennalleen.

Toivottavasti vielä muistat minut.

Annan tuuleen nimesi,

luovutin jo sinut.

Annan pois rakkauteni,

petin jo sinut.

Annan pois sydämeni,

jos joku sen haluaa.

Koska kaikki mitä minulla on,

on vain suuri säkki sirpaleita.