Syntynyt lumesta, hengittänyt pakkasta alusta alkaen.
Minne tahansa vievät jalkani,
lumen narina niiden alla
jouduttaa matkan loppuun asti.
Pimeydessä, kelmeiden valojen antaessa anteeksi,
Olimme hiljaa.
Tupakat savuten,
kumpainenkin mielessään pohti tarinaansa.
Ja hartioillemme laskeutui ohut kerros ikuisuutta.
Talvet muistuttavat toisistaan,
Eivät metsän äänet ole taaskaan muuttuneet.
Rakkaani, viholliseni,
Minun vuodenaikani.
Kaupungin kuolessa ennen yötä,
kumisevat kirkonkellot,
kutsuen eksyneitä kotiin.
Enkä palaa.
Kengät lipsuvat hangessa,
nilkkojakin kylmää.
Hengitys huuruaa,
sormet ovat tulessa.
Keho värisee,
poskille sulavat hiutaleet.
Perkele.
Miksi voi rakastaa jotain niin tuskaisaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti