Tyhjien huoneiden ilma.

Tyhjän huoneen ilmassa kaikuu muistot.

Kuulen hiljaisia kuiskauksia, menneiden ihmisten puhetta.

Haistan vanhoja tuoksuja.

Partavesi, parfyymit ja pöly ovat pinttyneet tyynyihin.

Tyhjän huoneen lattiakin huokuu kylmyyttä.

Sen alla asuu hetket.

Hetkissä eläneet mielet ja itsensä unohtaneet auttajat.

Ovelta lattialle kaatuu valon tuomia.

Huoneen ovelta katsoessa voi nähdä vain valokuvat.

Niille ei ole enään nimeä.

Kuvien ihmiset hymyilevät.

Pölykerroksen alla lepää vieläkin, se yksi käännetty kuva.

Juuri siitä kuvasta pidin ennen kaikkein eniten.

Kuva ei ole kaunis.

Eikä edes hienosti aseteltu tai rajattu.

Se on pakopaikka.

Lehto, johon johtaa vain yksi kinttupolku.

Sinne hautasin muistoni.

Pieneen sinikantiseen arkkuun.

Sinne asettelin myös sinut.

Ja samalla hautasin itseni.

Enään en saa sitä takaisin,

Joten tänään päästän irti.

Raskaita askelia

Raskaasti askeltava mies vaeltaa yksinään syrjäisillä kujilla.

On rähjäinen muoto sen.

Kaipailee onneansa, kurkottelee kaulaansa nurkkien taa.

Miettii mennessään "mihin enää voin mennäkään?"

On hylännyt itsensä, tuntonsa ja muistonsa.

Heräsi kuorena, tyhjänä ja koleana.

Auringonpaiste ei kohtaa kasvoja,

Väistää säteet kuin kuolettavan luodin.

Kaipailee pimeyttänsä, kurkottelee kohti taivasta.

Tarinaton mies. Nimetön mies. Olematon mies.

Jossakin kaipaan.

Tänään maksan taas kaiken minkä otin aiemmin.

Tukkirekat ajavat mereen, perunapellot ovat ovat liekeissä.

Kultainen elefantti teurastettuna tien vierellä.

Kaikki aiemmin saamani kosti taas tänään.

Tuuli kääntyi vastaan ja riepotti hiekkamyrskyssään.

En jaksa enään punnertaa itseäni pystyyn.

Annan vaan kyynelten osua poskeltani asfalttiin.

Korisen taas verissäni. Lyötynä.

Toivottavasti lopetatte minut tällä kertaa ikuisuuteen.

En kykene enään tunnistamaan kasvojani.

Syljen verta.

Mieleni on kivun ja lian runtelema.

Nostan käteni vielä kerran valoon ja haron tyhjää.

Yritän huutaa, mutta ainoa ääneni on kohina.

En halua enään nähdä.

En halua enään kuulla.

En tuntea.

Olen tyhjä.

Olen turha.

Olen roska kultaisessa kaupungissa.

Arvet

Yön pimeydessä heräävät muistoni haaleina vasten taivaanrantaa.

Kuljen taas samoja lapsuuteni polkuja, kaipaan sitä viattomuutta.

Pelkäsin yksinäisiä hetkiä pimeydessä,

Kaipasin vain valoa takaisin.

Muistoni kulkevat, ne uurtavat vanhat uomansa kiiltäviksi, kuin teräs.

Ne kuluttavat minua.

Rouhivat

Murentavat

Hajottavat minut eri suuntiin.

Haluaisin turvani takaisin,

pelkään edelleen.

Maahan polkeutuneet.

Tänään emme ehtineet mukaan.

Tänään meidät hyljättiin.

Viimeistä kertaa hyvästelimme muut, jotka hajoavat eri suuntiin.

Ja me jäämme.

Ikuisesti olemme vankeja,

Me olemme valintamme jo tehneet ja nyt kadumme sitä.

Pettyneenä seuraamme muiden vilpitöntä iloa,

kun sisällämme kiehuu vain katkeruuden tuoksu.

En uskonut sen sattuvan näin paljon.

En tajunnut murheen murtavuutta.

En ymmärtänyt typeryyttäni,

mutta ainoa mitä voin tehdä,

On vihata itseäni.

Tie jatkuu, oletko enää valmis?