Yksinäinen mies.

Tapasin tänään miehen.
Kehonsa oli noin kolmissakymmenissä, mutta huolen ja loputtoman surun uurteet kulmillaan nojasi tiskiini.
Kuulema oli juonut jo puolitoista kuukautta. Joka päivä.


"Mikäs noin mietityttää?" tokaisin.
Vastauksena hidas katse kulmien huokaisuna tuoppiin ja vastaus: "Minulla on tänään hääpäivä."
"Missäs vaimoke luuraa?"
"Eikös kaksin olisi mukavampaa viettää hääpäivää vaimon vieressä?"

Onhan se tuolla kolmensadan kilometrin ja kolmen metrin päässä, kuului vastaus. Jäätävänä merituulen henkäyksenä.

"No miten se nyt niin kaukana on?"

Arvon söör tokaisi näine sanoineen: "Taisin selittää huonosti. Vaimoke on kolmesataa kilometriä pohjoiseen, ja kolme metriä alaspäin. Siinä pojan vieressä hautuumaalla."

Ja kun kulmien alla kiiltelevät silmät täyttyivät yksinäisistä kyynelistä, menetyksistä, merkityksettömistä ja murskatuista haaveista, kuulin värisenvän äänen vielä sanovan: "Ja se saatanan idiootti, joka niitten päälle ajo...
 Niin sen ne kytät päästi karkuun."

Samana iltana ilma tuntui taas hyytävämmältä.

Lehti

En tiedä miltä tuntuu.

Tiedän kyllä tarkalleen miltä se tuntuu. 

Mutta alan jo unohtaa.

Miltä tuntuu, kun ei kaipaa mitään?

Hiljaisia ovat päivät, 

Äänekkäitä yöt. 

Kadut huokuvat muistoja. 

Niiden pinnat ovat kokeneet kaiken.

Routa on niitäkin koetellut. 

Tänään kuoli keskustan viimeinen vihreä lehti. 

Tänään se irrotti otteensa ja laskeutui tuulten vietäväksi.

Minne ikinä se päätyykään, 

Ei sillä ole niin väliä.

Ei sitä kukaan muu tainnut edes huomata. 

Loisteliaat kiviaidat ovat luoneet jo tarinalleni alkua. 

Mutta leutojen tuulten alla herää aina vain huokaamaan,

jo taas huomenna heräävää tarinaa.

Revenneet kasvot

Kävelin tänään kotiin. 

Niinkuin kaikkina muinakin päivinä. 

Tuulessa. 

Keskellä puistoa on hiljaisempaa,

kuin kaaoksessa. 

Tutut kasvot jossain lähellä. 

Olivat siinä pienen ohikiitävän hetken.

Mutta ne hävisivät. 

Kuin roska, joka tippuu taskustasi huomaamatta.

Jota et edes jää kaipaamaan. 

Muistaakseni tunsimme hyvin. 

tai lämpimästi.

En tiedä. 

Tiedän.

Rautahevosen selässä katson sekamelskaa. 

Ja jäädyn.

Katson pientä lehdentynkää.

Joka kuraisena väpättää ilmastointiaukon edessä.

Joku raivoaa naiselleen. 

Minua kuvottaa, mutten puutu. 

Joku heiluu aineissa verisenä pitkin seiniä. 

Minua kuvottaa, mutten puutu. 

Miksi tämä kaupunki on näin?

Miksi me olemme näin? 

Nauru illan hämärässä.

Hyvyyttäkö? 

Onhan sitä... Piilossa tosin. 

Se karkasi maan alle, jossa se asuu.

Viipyilee varjoissa, tuoksuu vaimeasti ilmassa.

Aamun ensimmäisessä henkäyksessä. 

Onnellisuus.

Se on kuin kivi.

Jolla lyödään naama rikki. 

Revitään nahka. 

Laitetaan se oman päälle, ettei kukaan huomaisi.

Huomaisi kuinka arpisena laahustamme.

Ympäriinsä. 

Nilkat paskassa. 

Minulla oli lumilauta mukanani. 

Muttei yhtään arpea kasvoilla.