Revenneet kasvot

Kävelin tänään kotiin. 

Niinkuin kaikkina muinakin päivinä. 

Tuulessa. 

Keskellä puistoa on hiljaisempaa,

kuin kaaoksessa. 

Tutut kasvot jossain lähellä. 

Olivat siinä pienen ohikiitävän hetken.

Mutta ne hävisivät. 

Kuin roska, joka tippuu taskustasi huomaamatta.

Jota et edes jää kaipaamaan. 

Muistaakseni tunsimme hyvin. 

tai lämpimästi.

En tiedä. 

Tiedän.

Rautahevosen selässä katson sekamelskaa. 

Ja jäädyn.

Katson pientä lehdentynkää.

Joka kuraisena väpättää ilmastointiaukon edessä.

Joku raivoaa naiselleen. 

Minua kuvottaa, mutten puutu. 

Joku heiluu aineissa verisenä pitkin seiniä. 

Minua kuvottaa, mutten puutu. 

Miksi tämä kaupunki on näin?

Miksi me olemme näin? 

Nauru illan hämärässä.

Hyvyyttäkö? 

Onhan sitä... Piilossa tosin. 

Se karkasi maan alle, jossa se asuu.

Viipyilee varjoissa, tuoksuu vaimeasti ilmassa.

Aamun ensimmäisessä henkäyksessä. 

Onnellisuus.

Se on kuin kivi.

Jolla lyödään naama rikki. 

Revitään nahka. 

Laitetaan se oman päälle, ettei kukaan huomaisi.

Huomaisi kuinka arpisena laahustamme.

Ympäriinsä. 

Nilkat paskassa. 

Minulla oli lumilauta mukanani. 

Muttei yhtään arpea kasvoilla.