Lokimerkintä 22E3101: Radiosta d®E loppu. Ohjelmointivirheet.

Tehtäväni on menettänyt merkityksensä. 

Olen päätynyt lopputulokseen, 

ettei tästä kurjasta planeetasta ole kiviaineksensa puolesta minulle hyötyä.

Ainoa energianlähde tässä planetaarisysteemissä tähden lisäksi,
 on tuo naarasyksilö 42.

Päätin energiakentän paljastuksesta tänään. 

Oletan yksilön 42 käyttäytyvän odotetusti.

Päivämääräksi osoitin E27032012.

Lokimerkintä ajalle 22E3101:
Pelkään pahoin,
etten saa pulssivakautinta korjattua.
Törmäykseni luoma EMP on tuhonnut kaikki virtapiirit.
Toivon koeyksilö naaraan antavan positiivisen tuloksen voimanlähteeksi.

Kummallista kyllä,
on mieleni ohjelmoitu niin,
etten kiinny minua yksinkertaisempaan lajiin.
Mutta törmäys vaurioitti kaikesta päätellen vahinkoja tunteidentappokeskukseeni.
Tunnen kiintymystä..
Yritän pitää itseni kasassa.

Radiostani loppui d®E.
Viimeiset hätäviestit se lähetti sektorille 75.
Todennäköisyys elämään tällä sektorilla on 1/700 000.

Alan menettää toivoani poispääsyn suhteen.
En tiedä onko lokimerkinnöistäni hyötyä.

Häivähdykset nostavat koneeni raajat jo taajudelle 7.
Kristalli aktivoituu selvästi 42:n läheisyydessä.

Kun pääsen takaisin,
Aion tuhota kostoksi asema HL:34,72:n

Kummallista.. Minuun ei suunniteltu kostonhalumoodia.

Tärkeintä että sinä tiedät.

Käsi käteen kiedottuna,

huulet aikaa vasten. 

Jalat vieläkin ilmassa. 

En kiellä,

etteikö terässä olisi ruostekin purrut.

Muttei sillä ole väliä.

Älä kiduta itseäsi.
Koska varpaitakin palelee taas. 

Oulun synergia?

Täydellinen hetki. 

Pakkasta kolme astetta.

Navakka luoteistuuli. 

Se vain oli palanen täydellisyytä. 

... Ja niin heitä oli kaksi

tuulessa. 

Lokimerkintä 21E2401: Fredonin ellipsilaskun oheistutkimus.

Palasin koneeni hammasrattaistoon. 

Yritän saada kontaktia löydöksestäni. 

Kukaan ei ole taajuudella,

viimeinen kontakti,

oli 2300 vuotta sitten.

Hätäviesti tuhoutuvasta emoaluksesta.

En saanut koordinaatteja.

Siitä asti olen lähettänyt singnaalia: 

"toistakaa koordinaatit." 

"Toistakaa koordinaatit!" 

Ei mitään. 

Yhteys on edelleen mykkänä.

Olisin kaivannut vain syyn ololleni täällä.

Etten turhaudu. 

Olen seurannut tuoretta tutkimustani nyt yhden Fredonin ellipsin ajan,

Näiden olentojen ajanlaskulla se vastaa noin kolmeakymmentä "vuorokautta",

typerykset. 

Olen huolissani tehtäväni hyvinvoinnista. 

Ajatukseni ovat liukuneet liikaa kyseiseen ihmisyksilöön. 

Huomaan energiatasoni kohonneeksi. 

Häivähdyksiä on tullut lisää. 

Aion jatkaa tutkimustani. 

Mutta tunnen vaarantavani oman olemassaoloni.

Lokimerkintä 21E2401

Suunnittelen energiakenttäni näyttämistä tälle yksilölle. 

Joudun kuitenkin harkitsemaan kokeeni vakavuutta,

edellisen kokeen epäonnistuminen 2011 vuotta sitten,

sai aikaan kultin,

nämä "ihmiset"

 (merkintä muistikirjaan, lyhenne ihminen= Ihmisyksilö/Lihavarras

Kutsuivat minua jumalakseen.

Ja tutkimusyksilö 24, 

ihmisnimeltään Jeesus Nasaretilainen

sai aikaan tuhansia vuosia kestävän kansannousun. 

Toivon tämän nuoren naaras-ihmisen olevan tasapainoisempi.

Hän on kuitenkin potentiaalinen energianlähde koneelleni,

ellen saa korjattua kristallini pulssivakautinta. 

Lokimerkintä 20E2421: Rürin vaeltaja.

Tehtäväni määränpää ei ole selvinnyt minulle.

Olen odottanut haudassani vuosituhannet. 

Tuntenut tärskyt, sodat.

 Kauhun ja surun.

Pulssini häivähdyksissä,

olen etsinyt muistijälkiä tarkoituksesta.

Kerännyt kosmista pimeyttä, 

imenyt itseeni.

Olenpahan aikani kuluksi seurannut,

noiden mitättömien lihavartaiden elämää.

Kuinka ne kiintyvät toisiinsa,

inhoavat

nauravat

hengittävät. 

Olen oppinut niiltä paljon. 

Ajan runnoessa näitä,

"sukupolvia" eteenpäin. 

Eivät ole minua vieläkään löytäneet. 

Olen heidän allaan,

olen yläpuolella, 

ympäröin.

Hautani, jossa koneeni makaa

on heidän kylänsä alapuolella. 

kyllä paikalla on nimikin, 

Rür. 

Siksi he omaa luolastoaan kutsuvat. 

Olen ihmetellyt heidän rakennettaan.

Sitä pohdiskellut oman tehtäväni varjolla.

Miksi ne lähentyvät,

ottavat kumppanin,

lisääntyvät rajattomasti.

Heitähän on jo liikaa.

Lokimerkintä ajalle 20E2412

Huomasin mielenkiintoisen ihmisyksilön. 

Tämä yksilö ei rakennu kuin muut. 

Se kävelee yksinään, vaeltaa.

Ei hamua joukkoa ympärilleen. 

Kristallini aktivoitui yksilön läheisyydestä. 

Se sisältää värähdyksiä oudolla taajuudella. 

Tätä yksilöä täytyy tutkia lisää.

Toivon sen valottavan alkuperäisen tehtäväni tarkoitusta.

Félixin prologi.

Minut on rakennettu kauan sitten. 

Kuori on taottu teräksestä. 

Kirkkaan kovaksi karkaistu. 

Kasvot pakotettiin paikoilleen.

Syvillä iskuilla he silmäni muotoilivat. 

Kulmiini upottivat jakin karvaa. 

Kehoni on höyrykone. 

Sen nivelet lonksuvat, 

kolisevat,

pakkasessa paikoilleen asettuvat. 

Mieleni on rakennettu rattaista.

Messinkiset hammaspyörät,

toisiaan ajavat takaa. 

Kaikki kaunis ja kylmä.

Suupielten rohtuneet timantit,

Varpaiden norsunluukynnet. 

Hitaasti rapistumaton. 

Itseään korjaava. 

Elämäntehtävänä pimeyttä kerätä.

Yhden kuitenkin unohtivat rakentaa. 

Sisuskaluihin. 

Tyhjä kone. 

Ei tankkia. 

Jalokivin koristeltu, koreaksi luotu.

Pinnan alla unohtuneena,

kristallin valo sykkii.

Merkityksettömänä kaunis rakennelma,

kuin kirsikkapuun kukat ihmiselle. 

Ja minun nimeni on Félix.

Pieni pala.

Join tänään. 

En tiedä miksi. 

Hukutin jotain uhkaavaa kai.

Pelossaan juoksevat kansat suurempiaan pakoon,

ja niin minäkin pakenen suurempieni edeltä.

Kauhusta kankeana.

Veisitkö pelon jo pois? 

Pelkäät pupuja, tiedän. 

Mutta tähän pelkoon auttaa vain sinä.

Miten kauhua herättävät huudot,

syövät sieluamme pimeässä.

Siitä en tiedä. 

Kaihoisan melankolian rytmissä. 

Tanssin öisin yksinäistä valssiani.

Mutta hetket kanssasi,

tanssin keskeyttävät. 

pysähdyn.

Seison taas rappukäytävässä.

Kohti viilulla vuorattua ovea,

ja sen takana, 

siellä odottaa itse täydellisyys.

Sitä et voi kieltää.

Sinä.

Tajusin tänään kirjoittavani paljon sinusta.

Oikeastaan, kaikki on lähtöisin siitä,

Miten sinä tuot mieleeni värejä. 

Aukaiset uusia väyliä. 

Musiikkini kumpuaa muurien takaa. 

Siellä, mielen maisemissa. 

Siellä olet sinä. 

Kukaan muu,

ei kukaan.

Ei ole siellä niin vahvasti ikinä ollut. 

Mutta sinä olet.

Näemmä rakentanut sinne oman huoneesi. 

Sotkenut sen,

 siivonnutkin monesti. 

Ja siihen huoneeseen olen sulkeutunut. 

Turvautunut.

Hapuillut. 

En voi huokaistakaan, 

kun huomaat jo,

että jokin painaa. 

Miten sinä olet voinut oppia minut niin hyvin?

Noh, olenhan antanut itseni sinulle näytille,

hipellettäväksi,

hyväiltäväksi. 

Rakastettavaksi.

suojaksi,

turvaksi,

iloksi,

suruksi.

Olen ollut kaipuusi,

hämmennyksesi, 

varmaankin ärsytyksesi. 

Inhosi. 

Pettymyksesi.

Mutta et voi kieltää, 

ettenkö olisi auttanut, 

ilostuttanut päiviäsi. 

keventänyt taakkaasi. 

Lievittänyt hartioidesi painoa, 

Ohjannut aalloilla. 

Antanut tietoa. 

Mutta kaiken olen antanut sinulle.

En lainannut.

Ikinä en tule sinulta sitä karhuamaan.

takaisin kaipaamaan. 

Teksti kumpuaa,  

Sinä saat tämän ehkä joskus lukea,

 Mutta jos joskus luet tämän, 

Olet oikeassa,

kyllä minuun sattui. 

Kirvelsi. 

Nähdä pieni purema rintasi sivussa.

Suudelmasi,

halauksesi.

Onnesi.

Enemmänkin se raastoi. 

Suorastaan vitutti. 

Se vain sattui ja sattui. 

Aina kun olin luonasi, se sattui.

Kun olin poissa luotasi, se sattui enemmän. 

Ja silti olen tässä. 

Huomaatko sen jo? 

Mutta

Älä ikinä siitä itseäsi syyllistä,

kun en minäkään kaunaa kanna. 

Kannan ikuisesti vain sinua mukanani.
En tekojasi. 

Ikuisesti on voimakas sana, tiedän. 

Ja rakkaus se vasta onkin.

Mutta minä olen uhrannut paljon vuoksesi. 

Lihalliset ilot, 

unohtanut muut. 

Sinuun kääntynyt,

Toiset käännyttänyt porteiltani pois. 

Sulkenut ovia. 

vaikka pimeydessäni on vanhojenkin tähtien valot kajastaneet. 

En ketään muuta voisi ajatella enempää,

kenestäkään tärkeämpää. 

Onpa hempeää viulumusiikkia. 

Yltiöromanttista. 

Ja tunnen kuinka arpeni aukeavat hieman. 

En kyyneliä vuodata. 

oloni on itkuinen. 

Ja saan kyllä henkeä, 

siivuja happea, typpeä ja sinua. 

Ja mitä viisasta lopuksi voisikaan sanoa? 

Olet parasta mitä minulle on sattunut,

ikinä.

Niskavillat kohti pohjoista.

23 päivää lähtöön. 

Jos jokaisesta voisi kanssasi viettää hetken.

Ei kaikki tämä ehkä niin kamalaa silloin olekaan. 

24 tuntia aikaa. 

Musiikki pauhaa, nuorten lupausten joukot heiluvat.

Et huomaa katsettani,

olet keskittynyt laulajan vertavuotavaan sormeen. 

Kello 03.30.

Ohitamme routaisen metsätien.

Ainoastaan ajovalot halkovat pimeyttä. 

Suljit radion. 

"Tänään me laulamme"

Ja kevyt ääni kuuluu vieläkin korvanlehtieni vieressä,

se kuiskuttelee kaipauksen sanoja korviini. 

Hetki sitten.

Vein sinut taas kotiin. 

Tällä kertaa emme näy katukuvassa,

Istu kahvilan perimmäisessä nurkassa.

Koska sinua kaivataan nyt etelässä. 

Viikon päästä.

Pohjoisen tuulet ovat minuun tarttuneet. 

Ne kohta lennättävät minut pois. 

Jos en ehtisi muuta enää sanoa, 

sanoisin: 

Minä rakastan sinua. 

Pian taittuvat päiväni vuodeksi.

Kello lyö kohta yhdeksän. 

Harvoin aamuun herää näin peloissaan. 

Yö lietsoi taas pääni täyteen inhottavia väreitä. 

Surullisia tapahtumia, 

sammuneiden tähtien varjoja. 

Jalat heikkona,

unesta vielä kankeat.

Laahustan alaspäin.

Askel askeleelta kuluvat portaat, 

kuin päivät allani. 

Ja kohta olen ilman sinua.

Kymmeniä päiviä kylmyydessä. 

Enkä voi sille mitään. 

Alkavat yksinäisyyden,

askeettisuuden

ja puhtaan fasismin päivät.

Ei sillä, ettenkö sitä hyväksyisi. 

Mutten sitä purematta niele.

Kun minulla nyt sattuu olemaan niin hyvä täällä. 

Lumisateen vanki.

Syntynyt lumesta, hengittänyt pakkasta alusta alkaen. 

Minne tahansa vievät jalkani, 

lumen narina niiden alla

jouduttaa matkan loppuun asti. 

Pimeydessä, kelmeiden valojen antaessa anteeksi,

Olimme hiljaa. 

Tupakat savuten, 

kumpainenkin mielessään pohti tarinaansa. 

Ja hartioillemme laskeutui ohut kerros ikuisuutta. 

Talvet muistuttavat toisistaan, 

Eivät metsän äänet ole taaskaan muuttuneet.

Rakkaani, viholliseni, 

Minun vuodenaikani.

Kaupungin kuolessa ennen yötä, 

kumisevat kirkonkellot, 

kutsuen eksyneitä kotiin.

Enkä palaa.

Kengät lipsuvat hangessa,

nilkkojakin kylmää. 

Hengitys huuruaa, 

sormet ovat tulessa.

Keho värisee,

poskille sulavat hiutaleet. 

Perkele. 

Miksi voi rakastaa jotain niin tuskaisaa? 

Nada.

Raskaat olivat askeleet tänäänkin. 

Hiljaisuuden keskellä. 

Yksinään. 

Raskaat olivat myös ajatukset. 

Painoivat päivät hartioille,

pään kenolleen. 

Miksi meille nauretaan läpi universumin?

Argonialaiset ovat kehittyneet neljä ja puoli miljardia vuotta. 

Eivät ole tietoisia, meidän tyyliimme. 

Nauravatpahan kuitenkin. 

Meille, 

ongelmaisille lihavartaille.

Pettymys valtaa tullessaan ihmisen. 

Kamppaa jalat ja niskan kääntää. 

Tunteet pyörittää palloksi. 

Ei. 

Ei minussa oikeastaan ole sanoja tänään. 

Tänään, kun ei oikein ole mitään muutakaan. 

Hauraan sielun nurkat.

Lasken minuutteja, tunteja.

Päiviä, vuosia, ikuisuuksia.

Jokainen sekunti vie lähemmäs. 

Hauraan hetken ajan, 

Ei risaisen sielun nurkista puske jää. 

Mustelmat parantuvat.

Kyllä kipukin joskus kaikkoaa. 

Kulkeutuuko aika samaan tahtiin, kun herään? 

Vai leikkiikö se kuin viipyilevä virta, 

joka syksyt tainnuttaa talviksi?

En kaunaa kanna. 

Kaipaan vain. 

Medaljonkini kultainen, 

merkkini syntymästä. 

Mieleni. 

Kristallini kuvitelmien. 

Hengessä virtaava.

Sieluni. 

Säröille lyöty. 

Ja aina sen olen korjannut. 

Enkä minä kaunaa mukanani kanna.