Kello lyö kohta yhdeksän.
Harvoin aamuun herää näin peloissaan.
Yö lietsoi taas pääni täyteen inhottavia väreitä.
Surullisia tapahtumia,
sammuneiden tähtien varjoja.
Jalat heikkona,
unesta vielä kankeat.
Laahustan alaspäin.
Askel askeleelta kuluvat portaat,
kuin päivät allani.
Ja kohta olen ilman sinua.
Kymmeniä päiviä kylmyydessä.
Enkä voi sille mitään.
Alkavat yksinäisyyden,
askeettisuuden
ja puhtaan fasismin päivät.
Ei sillä, ettenkö sitä hyväksyisi.
Mutten sitä purematta niele.
Kun minulla nyt sattuu olemaan niin hyvä täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti