Tapasin tänään miehen.
Kehonsa oli noin kolmissakymmenissä, mutta huolen ja loputtoman surun uurteet kulmillaan nojasi tiskiini.
Kuulema oli juonut jo puolitoista kuukautta. Joka päivä.
"Mikäs noin mietityttää?" tokaisin.
Vastauksena hidas katse kulmien huokaisuna tuoppiin ja vastaus: "Minulla on tänään hääpäivä."
"Missäs vaimoke luuraa?"
"Eikös kaksin olisi mukavampaa viettää hääpäivää vaimon vieressä?"
Onhan se tuolla kolmensadan kilometrin ja kolmen metrin päässä, kuului vastaus. Jäätävänä merituulen henkäyksenä.
"No miten se nyt niin kaukana on?"
Arvon söör tokaisi näine sanoineen: "Taisin selittää huonosti. Vaimoke on kolmesataa kilometriä pohjoiseen, ja kolme metriä alaspäin. Siinä pojan vieressä hautuumaalla."
Ja kun kulmien alla kiiltelevät silmät täyttyivät yksinäisistä kyynelistä, menetyksistä, merkityksettömistä ja murskatuista haaveista, kuulin värisenvän äänen vielä sanovan: "Ja se saatanan idiootti, joka niitten päälle ajo...
Niin sen ne kytät päästi karkuun."
Samana iltana ilma tuntui taas hyytävämmältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti