Haikeus täyttää meidät iltaisin.
Tähtitaivaalle tuijotellessa, haluaisin jo kysyä sitä ääneen.
En vain löydä sanoja.
Vai tekeekö juuri se meistä niin täydellisiä?
Mikset voisi olla selkeä, kuin tyynen taivaan juuret?
Ei. Sinä olet vaikeampi.
Olet kaunis, monimutkainen.
Olen eksynyt labyrinttiin,
miksei täällä toimi se "käänny aina oikealle" sääntö?
Katselen taas maailmaa ikkunoiden takaa.
Taas olen lukossa täällä.
Minun medaljonkini kaipaa vielä täydellistä kiveä.
Siinähän se on vieressä, mutten uskalla sovittaa sitä paikalleen.
Entäs jos se sovikkaan?
Olet kuin aurinko mieleni yössä.
Perkele, poltanko taas näppni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti